Yhteiskunnan lokeroituminen omien mielipiteiden tukijoiden muodostaviin ryhmiin ja vastakkainasettelu muiden erilaisia mielipiteitä esittävien ryhmien välillä aiheuttaa eristayneisyyttä sekä turvattomuuden tunnetta ihmisisssä.
Avoin keskustelu tuntuu kadonneen ja toista ihmistä ei enää osata kuunnella eikä ymmärtää. puhutaan vain omista eduista ja erlaisuuden uhista - tuntemattoman pelosta. Tälläinen yhteiskunta ei ole vahvalla arvopohjalla, eikä tule kestämään koossa sitä koettelevien kriisien keskellä.
“Lisääntyvä maahanmuutto lisää tarvetta ymmärtää etnistä, kielellistä, uskonnollista ja muuta kulttuurista moninaisuutta ja edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta kouluissa ja yhteiskunnassa.”
Elämme niin kutsuttua”Fake News” aikaa, toisin sanoen niin kutsuttua ”totuuden jälkeistä aikaa” – aikaa jälkeen Donald Trumpin tultua valituksi Yhdysvaltojen presidentiksi vuonna 2017. Toki emme voi syyttää tksin häntä täysin tästä kehityksestä. Maailma on jo pidemmän aikaa liikkunut takaisin kohti protektionisimia ja kansallisvaltioiden atteet ovat jälleen hiljalleen alkaneet nousta, erityisesti Euroopassa.
Elämme kiihtyvässä määrin maailmassa jossa yksi mielipide taistelee huomiosta toisen, usein eriävän mielipiteen kanssa. eikä väliin enää mahdu faktoja - vain mielipiteillä tuntuu olevan merkitystä- ja sillä kuka esittää mielipiteensä kovimmalla äänellä. Vierastan kehitystä jossa #dialogia ei enää käydä ja päätöksenteko perustu faktojen sijaan olettamuksiin ja mielikuviin.
Itsenäistymisen jälkeen sodissa hajalla revitty, ja jälleen sodissa yhteen kurottu Suomi, joka kehittyi muutamassa vuosikymmenessä maalaisyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi ja mm. koulutuksen edelläkävijäksi koko maailmassa kamppailee nyt sisäisten arvojensa kanssa.
Suomeen tuli vuonna 2015 yhteensä 32 400 turvapakanhakijaa. Heistä alaikäisiä oli 8 500, joista yksin maahan tulleita 2 800. Lisääntyvä maahanmuutto lisää tarvetta ymmärtää etnistä, kielellistä, uskonnollista ja muuta kulttuurista moninaisuutta ja edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta kouluissa ja yhteiskunnassa.
”Kulttuurien moninaisuuden opetuksessa on haasteita ja erilaisia näkökulmia ei käsitellä riittävästi. Tarvitsemme enemmän yhteistyötä eri yliopistojen opettajankouluttajien välille, jotta aiheen tutkimusta ja opetusta saataisiin paremmin kehitettyä. Myös opetajankouluttajien täydennyskoulutusta on kehitettävä.”
Kulttuurien moninaisuuden opetuksessa on haasteita ja erilaisia näkökulmia ei käsitellä riittävästi. Tarvitsemme enemmän yhteistyötä eri yliopistojen opettajankouluttajien välille, jotta aiheen tutkimusta ja opetusta saataisiin saataisiin paremmin kehitettyä. Myös opetajankouluttajien täydennyskoulutuksessa on haasteita.
Opettajien ja muun opetushenkilöstön täydennyskoulutus vaihtelee eri puolilla maata. Eri toimijoiden välille pitää saada selkeämpi yhteistyö, #vastuunjako ja yhteinen #visio opetustoimen systemaattisesta kehittämisestä. Menetelmien kehittämisen lähtökohtana tulee olla monikavanainen ja toiminnallinen lähestymistapa sekä perspektiivien ja omien asenteiden ja arvojen #kriittinen reflektio. Myös kykyä tarkastella asioita toisten näkökulmasta, dialogin merkitystä ja oikeudenmukaisten rakenteiden mahdollistamista pitää kehtittää.
Kun opimme hyväksymään erilaisuuden
jo peruskoulussa ja ymmärtämään erilaisuutta näkemättä sitä pahana ja pelottavana asiana, rakennamme vakaan ja turvallisen yhteiskunnan kaikille - minulle, sinulle ja tuleville sukupolville. Purkamalla ja muuttamalla ennakkoluuloja on mahdollista ehkäistä eriarvoistumista, syrjäytymistä ja radikalisoitumista.
Opetushallituksen selvitykseen ”Kulttuuriseen moninaisuuteen liittymä osaaminen perusopetuksessa”, Opetus- ja Kulttuuriministeriö, Oulun Ylioposto, Raportit ja selvitykset (2018:6), pohjalta ehdotan seuraavia toimia varjais-kasvatuksen ja perusopetuksen kehittämiseksi:
Eri ylipistojen ja erityisesti opettajankoultusyksiköiden kesken on tehtävä enemmän yhteistyötä kulttuurisen moninaisuuden kysymyksissä.
Tarvitaan lisää tutkimusta kulttuurista moninaisuutta tukevasta johtajuudesta ja toimintakulttuurista sekä opettajajien ja sivistystoimen johtajien kulttuurisesta osaamisesta.
Tutkimuksessa ja kehitystyössä tulee huomioida enemmän vähemmistöryhmien oma ääni ja heidän tarpeensa.
Opetussuunitelmissa tulee ottaa huomioon enemmän monikulttuurisuuteen liittyviä käsitteitä ja käytäntöjä kuten kielitietoinen opetus, monilukutaito, sosioekologinen sivistys ja monialaisten oppikokonaisuuksien huomiominen.
Kaikkien opettajakoluttajien jatkokoulutus monikulttuurisuus-, kansainvälisyys-, ihmisoikeus-, rauhan-, tasa-arvo-, yhdenvertaisuus- ja kestävän kehityksen kysymyksisä tulee varmistaa.
Varmistetaan, että kulttuurinen moninaisus ja siihen liittyvä osaaminen näkyvät ekplisiittisesti opetajien peruskoulutuksen opetussuunnitelmissa, strategioissa ja opettajankoulutuksen tavoitteissa kaikissa ohjelmissa (kuten varhaiskasvatus, luokanopettajat, aineenopettajat).
Kehitetään monipuolisia menetelmiä, joissa yhdistyvät tieto, tunne ja taito ja joissa joudutaan paneutumaan omiin lähtökohtiin, mutta myös asioihin eri näkökulmista sekä eri henkilöiden elämäntilaiteista käsin.
Alusta asti opiskelijoille tulisi korostaa moninaisuutta laajana ilmiönä: se ei viittaa vain maahanmuuttajataustaan, kieleen tai etnisyyteen. Samalla tulisi kononaisuuden hahmottamiseksi käydä keskustelua monikulttuurisuus-, ihmisoikeus-, rauhan-, ja kansaivälisyyskasvatuksen yhteisestä arvopohjasta ja eettisistä periaatteista.
Edellämainittujen keinojen avulla taistellemme tehokkaasti yhteiskunnan siiloutumista ja ihmisten eristäytymistä sekä yksinäisyyttä ja eriarvoistumista vastaan.
Erityisesti Itä-Helsingissä asuvana koen erityisen tärkeänä ja tarpeellisena lisätä monikielisen ja -kulttuurisen opetuksen ja oppilashuollon palveluja kaikissa helsingin peruskoulussa ja oppilaitoksissa. Kun perheet voivat hyvin koko yhteiskunta voi hyvin. Maahanmuuttajaperheiden kotouttamistoimia on myös kehitettävä edelleen, jotta myös perheiden äideistä tulee tulee aktiiviinen osa yhteiskuntaa. Tämä varmasti kannustaa ja edesauttaa perheiden lapsia kokemaan yhteenkuuluvuutta uuteen kotimaahansa kun heidän vanhempansa eivät jää kotiin vaan ovat aktiivinen osa yhteiskuntaa.