”Vaikka kaikki oikeus alkaa puheesta, kaikki puhe ei ole oikeudenmukaista.”
- Jascques Derrida: L’écriture et la defférence
Luin kesällä kirjan Vihaa Vastaan. Kirja on eritääin milenkiintoinen ja avartava. Se pureutuu havainnollistaen vihan syntyyn ja syihin josta viha kumpuaa. Kirjan luettueaan osaa tunnistaa ja myös ymmärtää vihapuheen uudella tavalla. Kirja on kirjoitettu vuoden 2015 Eurooppaa kohdanneen siirtolaiskriisin jäkeen, mutta se on vieläkin yhtä ajan kohtainen kuin kirjoitusvuonnaan 2016. Suosittelen jokaiselle tutustumaan kirjaan.
Vihasta ja sen näyvistä ilmauksista on tullut jokapäiväinen puheenaihe Suomessa. Isisin toiminta niin Irakissa ja Syyriassa kuin lännessälin täyttää sanomalehtien ulkomaanosaston: terroriteot, vainot ja joukkomurhat kertovat syvästä vihasta, jota Isisin taistelijat tuntevat toisia muslimeita, länttä, oikeastaan kaikkia heistä itsestään poikkeavia kohtaan.
Toisaalta luemme maahanmuutajiin kohdistuvasta väkivallasta niin kotimaassa kuin muualla lännessä. Uusi äärioikeisto nostaa päätään useissa maissa, ja sitä lähellä olevat piirit ovat jossain maissa päässeet valtaan tai ainakin epäsuorasti vaikuttamaan vallanpitäjien päätöksiin.
Molemmissa tapauksissa viha kohdistuu vieraaseen. Äärioikeisto ei kohdista vihaansa yksinomaan terroristeidin, vaan kaikkiiin niihin ihmisiin, jotka poikkeavat heistä itsestään: viesas kieli, vieras uskonto, vaikkapa vain vieras ruantuoksu rappukäytävässä koetaan uhkana, ja tuohon uhkaan vastataan vihalla.
Elämmekö sitten vihan aikakautta? Historia osoittaa ettei nykyaika valitettavasti ole yksin vihan kanssa. Viime vuodet ovat voineet nostaa ärilikkeet vahvemmin esille kuin sitä edeltäneet vuosikymmenet, mutta ne eivät suinkaan ole meidän aikamme keksintö. Levottomuudet ja radikaalit muutokset elämänpiirissämme ovat ennenkin nostaneet vihan pintaa. Suomen sisällissota toi hetkessä kummallekin puolelle äärimmäisyyksiin meneviä ihimisiä, joiden tuntuu olleen vaikea myöntää toisin ajatteleville minkäänlaista ihmisarvoa tai elämisen oikeutta. Juutalaisvainot, rotuviha ja kiivaat poliittiset erimielisyydet ovat osa historiaamme: väkivaltainen, vastenmielinen ja vävettävä, mutta yhtäkaikki kiistaton osa menneisyyttämme.
Toisaalta viha on aina saanut vastapainokseen ymmärryksen, halun auttaa ja suvaita, rakkaudenkin. Kaikissa ihmisissä on mahdollisuus pahaan mutta yhtälailla myös mahdollisuus hyvään. Jokaista ääriliikkeen jäsentä kohden on satoja tuhansia ihmisiä, jotka antavat toisele ihmiselle oikeuden elää omalla tavallaa ja jotka eivät reagoi vierauteen pelolla ja vihalla vaan uteliaisuudella ja halulla oppia.
Yksin keskeisisä vihan käyttövoimista on usko siihen, että ihmiskunta akautuu hyviin ja pahoihin. Pahat ovat lähtökohtaisesti pahoja ja eivätkä he muuksi voi muuttua. On helppo olettaa, etää vastapuoli, olipa se Isis tai äärioikeisto, koostuu ihmisistä, joiden koko toiminta selittyy heidän luonnostaa kumpuavasta vihasta ja heidän nujertamisensa on ainoa keino päästä pahasta.
Maailma ei kuitenkaan ole mustavalakoinen. Vain äärimmäisen harva ihminen tekee pahaa pahan tekemisen vuoksi. Useimmiten viha nousee pelosta, kyvyttömyydestä ymmärtää olosuhteita, jotka ruokkivat vihaa: vastakkainasettelu, tyytymättömyys ja yhteiskunnalliset ongelmat ovat usein tausta, josta viha kumpuaa. Kerran synnyttyään viha etsii itselleen kohteen, joksi kelpaa oikeastaa mikä tahansa vieras. Tyytyväisessä ja tasapainoisessa yhteiskunnassa vihalla ei ole otollista kasvualustaa.
Carolin Emcken kirja kertoo vihasta. Yhteiskunnassa viha on kuitenkin aina marginaalissa. Normaali ihminen voi suuttua, mutta hän ei tee itsellee vihasta elämäntapaa. Oikeastaan se palstatila, jonka viha nykyään saa on merkki siitä, että me miellämme vihan osoittamien poikkeustilaksi. Vihan tekee uutisaarvoiseksi nimenomaan se, että se on poikkeuksellista elämässämme ja ympäristössämme.
On hyvä että tunnistamme vihan, mutta tärkeää on myös ymmärtää, että se on kutenkin alakynessä. Juuri siksi viha on kiihkeää: se tietää, että sen on tehtävä kaikkensa, jotta se ei hautautuisi hyvän alle.
Esipuhe, Jaakko Hämeen-Anttila, Edinburghisssa 5.9.2017
Seuraava ote kirjasta kertoo ja valaisee mielenkiintoisesti kansallisaatteen, kansakunnan käsitteen mielikuvasta ja minkälaisten ajatuksien sekä ajatusmallien varaan nykyisin paljon uutisissa ja mediassa kuultava polittinen kansallismielinen retoriikkaa rakentuu.
Vanha kertomus sibboletista on yhä tänään ajankohtainen. Se kuvastaa kaikenlaisia mielivaltaisia tapoja, joilla yhteiskunnat voivat torjua ja väheksyä yksittäisiä ihmisiä tai ryhmiä. Sitä voi lukea kertomuksena epäliberaalin tai fanaattisen ajattelun mekanismeista. Tälläinen ajattelu luo eksklusiivisia normeja ja koodeja, joilla määritellään muka ainoa oikeamuotoinen uskonto, ainoa oikeutettu kuuluminen kulttuurin, kansakuntaan ja sosiaaliseen järjestkseen ja oilla legitimoidaan väkivalta kaikkea tästä määrittelystä poikkeavaa vastaa. Koodit voivat poiketa toisistaan, samoin poisulkemisen seuraukset, mutta mukaan ottamisen ja ulkopuolelle jättämisen tekniikat muistuttavat toisiaan. Se, mitkä normit, mitkä rajaviivat kertomuksesa vahvistetaan ”meidän” erottamiseksi ”muista” ja rajoittetaanko tällä tavoin sosiaalista hyväksyntää vai kavennetaanko jopa kansalaisoikeuksia, vaihtelee. Toisnaan nämä sibboletit ”vain” leimaavat. Toisinaan niihin vedoten jopa oikeutetaan tai aloitetaan väkivallan käyttö.
Ei toki sisänsä ole ongelmallista, että jokin sosiaalinen tai kulttuurinen yhteisö määrittää itsensä omien kätäntöjensä ja vakaumustensa pohjlata. yksityiset ryhmät tai järjestöt asettavat luonnollisesti omat sisäänpääsysääntönsä. Samalla tavalla uskonnolliset yhteisöt määrittelevät rituaalinsa ja uskonkappaleensa, joiden tarkoituksena on osoittaa oman uskon erityisyyttä. Toisilla siihen kuuluu sovittujen lepopäivien pitäminen, toisilla pukeutumissääntöjä, toisille taa rituaalinen rukoileminen on perustuvan tärkeää siinä missä armielias almujen antaminenkin; toiset uskovat kolmiyhteyteen, toiset jälleensyntymiseen. Nämä käytännöt ja vakaumukset luonnollisesti myös rajaavat ne, jotka kuuluvat (haluavat kuulua) joukkoon, jotka eivät kuulu (halua kuulua) joukkoon. Näin protestantit haluavat ja voivat tehdä eron katolilaisiin, mahajanan kannattajat theravadan kannattajiin nähden. Tämä on täysin legitiimiä. Kaikki tälläiset määritykset ovat tosin sisäisesti kiistellympiä ja historian (ja sukupolvien) saatossa hauraampia kuin mielellään myönnetään. Mutta ennen kaikkea nämä yhteisöt ovat potentiaalisen avoimia ihmisille, jotka haluavat omistautua niille. NE luovat ja siirtävät eteenpäin narratiiveja, oiden avulla hahmotetaan uusien vaiheiden alkamista ja kynnyten ylittämistä. Eikä eroista muihin yhteisöihin nähden seuraa automaattisesti valtuutusta väkivallankäyttöön.
Sen sijaan minua kiinnostavat nyt ne kertomukset, joissa luodaan sosiaalisia, kulttuurisia ja fyysisiä koodeja luonnehtimaan muka demokraattista valtiota, valtiota, kansakuntaa ja sosiaalista järjestystä ja samalla selittämään yksittäiset ihmiset tai kokonaiset ryhmät ”vieraiksi” tai vihamielisiksi ja sulkemaan heidät tai ne oikeusyhteisön ulkopuolelle. Minua kiinnostavat ajassamme havaittavt maailmankuvien tai ideologioiden radikaalistumisen dynamiikat, uudelleen käyttöön otetut motiivit ja käsitteet, oiden avulla sosiaaliset liikkeett tai polittiset toimijat yrittävät perustella yhä fanaattisempia kantojaa (ja välillä myös väkivaltaisuuttaan). Minua askarruttavat strateiat, joilla konstruoidaan ”aito” kansakunta, kulttuuri tai yhteisö – ja ”epäaidot” toiset, jotka sopivat väheksynnän tai hyökkäyken kohteiksi.
”Erilaisuus rappeutuu eriarvoisudeksi, tasa-arvo samanlaisuudeksi. Nämä kaksi suurta kuviota ilmaisevat suhdetta toiseen, väistämätöntä etäisyyttä”, historian tutkija ja fllosofi Tzvetan Todorov kirjoittaa teoksessa La Conquête de l’Amérique: LA Question de l’autre.
Todorov osuu tarkasti tuohon epäliberaaliin kohtaan: Kuin ihmisten näkyvä, uskonnollinen, seksuaalinen tai kulttuurinen erilaisuus ei jää pelkäksi ihmisten tai ryhmien erilaisuudeksi, vaan siitä johdetaan sosiaalista tai oikeudellista eriarvoisuutta. Kuinka ne, jotka vähänkin poikkeavat itsestä tai jostakin normiksi ymmärretystä enemmistöstä, hahmotetaan paitsi yksinkertaisesti ”toisenlaisiksi” myös akkiä ”vääränlaisiksi” ja julistetaan suojattomiksi. Kuinka vain identiteetin ehdoton samanlaisuus on merkittävää ja kaikki toisenlaisuus kuuluu jättää ulkopuolelle ja hylätä.
Millaisia ovat nykyiset tilanteet, joissa ihmisten satunnaiset tai synnynnäiset erot määräävät heidän sosiaalisen hyväksyntänsä tai jopa ihmis- ja kansalaisoikeutensa? Mitä tapahtuu jos sosiaaliset liikkeet tai poliittiset yhteisöt haluavat demokraattisessa valtiossa asettaa sellaiset yhtäläisen kohtelun kriteerit, jotka ainoastaan yhteiskunnan tietty osa – ne ihmiset, joilla on tietynlainen ruumis, tietty tapa uskoa tai rakastaa tait puhua – täyttää? Ja jos tälläiset tuntomerkit sanelevat kuka saa täydet ihmisoikeudet ja ketä on lupa halveksia ja pahoinpidellä, kenet on lupa pakottaa siirtymään pois tai tappaa?
Havainnollistetaan asiaa surrealistisin esimerkein: jos Saksassa sananvapaus olisi vain vasenkätisillä; jos puusepänalan ammattituksinnon saisivat suorittaa vain henkilöt, joilla on absoluuttinen sävelkorva; jos todistajiksi oikeudenkäynteihin kelpaisivat vain naiset; jos julkisissa kouluissa vietettäisiin vain juutalaisia juhlapäiviä; jos adoptio olisi sallittu vain homoseksuaalisille pareilla; jos pääsy julkisiin uimahalleihin olisikielletty änkyttäviltä henkilöilä; jos Schalken kannattajilta riistettäisiin kokoontumisvapaus; jos poliisiin rekrytoitaisiin vain henkilöitä, joiden kengännumero on yli 45... Näin esitettäisiin jokaisessa yksittäisessä tapauksessa mielivaltaisia koodeja, jotka ratkaisisivat ihmisen sosiaalisen hyväksynnän, hänelle suodut vapaudet ja mahdollisuudet ja pääsynsä johonkin asemaan. Olisi helppo huomata, että kulloisetkin joukkoon kuulumisen tai pääsyn kriteerit ovat epäolennaisia jossakin ammatissa tai tehtävässä tarvittavaan osaamiseen nähden – ja periaatteelisen epäolennaista oikeudelle elää vapaa, itsenäistä elämää.
Kannattaa tarkastella inkluusion ja ekskluusion mekanismeja nykyajassa: millaisilla kertomuksilla, millaisilla tunnussanoilla ihmisiä lajitellaan ja erotellaan. Kuka saa kuulua joukkoomme ja kuka ei, kuka pääsee sisään ja kuka jää ulkopuolelle, kenelle valta on tarkoitettu ja ketä ei vallan kahvaan päästetä, kenelle ihmisikeudet sallitaan ja keneltä ne evätään – tämä sisältyy valmiseluna ja perusteluna sanotusta ja vaietusta koostuviin dispositiveihin, eleisiin ja lakeihin, hallinnollisiin ohjeisiin tai esteettisiin perusteisiin, elokuviin ja kuviin. Näiden mekanismien perusteella tietynlaiset ihmiset arvioidaan hyväksyttäviksi, joukkoon kuuluviksi ja rvokkaiski, toiset vähäarvoisemmiksi, vieraiksi ja vihamielisiksi.
Eräät poliittiset liikkeet väittävät nykyään erityisen mielellään omaa identiteettiään homogeeniseksi, alkuperäiseksi (tai luonnolliseksi) tai puhtaaksi. Olipa kyseessä kansakunta tai alue, jolle pitäisi suoda erityien auktoriteetti, olipa kyseessä uskonnollisen yhteisö, jolla pitäis olla korkeampi legitimiteetti, tai eksklusiivisia oikeuskia vaativa kansa, vähintään yksi näistä tekijäistä – homogeenien, alkuperäinen tai puhdas – pulpahtaa taatusti pinnalle kulloinkin esiin manatun”meidän” itsemäärittelyssä. (Esimekriksi ”aluperäiset” britit haluavat pysyä erillään itäeurooppalaisista maahanmuuttajista ja Pegidan kannattajat haluavat puolustaa ”puhtaita” länsimaita muslimeja vastaa.) Usein esiintyvät myös nuo kolme. Niihin törmää hyin usein erilaiseten liikeiden ja yhteisöjen kielenkäytössä, ja ne osoittavat tälläisen identiteettipolitiikan epäliberaalia potentiaalia. Irtautumista ajavat liikkeet, nationalistiset puolueet tai pseudouskonnolliset funtamentalistit saattavat olla hyvinkin erilaisia poliittisessa itseasemmoinnissaan tai päämäärissään, ne saattavat myös kannattaa erilaisia toimintastrategioita (tai väkivaltaa), mutta kaikkien niiden käyttövimana on silti samankaltainen käsitys hmogeenisesta, alkuperäisestä tai puhtaasta yhteisöstä.
Melkein kaikki Euroopassa paikallis vaaleisa menestyneet kansalliskonservatiiviset tai oikeustopopulistiset puolueet pitävät argumentoinnissaan esillä (toive)kuvaa kulttuuriltaan tai uskonnoltaa homogeenisestä kansakunnasta tai homogeenisestä kansasta: vapauspulue PVV Hollannisa (2012: 10,1 %), Kansallinen rintama Ranskassa (2012: 13,6 %), vapauspuolue FPÖ Itävallasssa (2013: 20,5 %), Fidesz Unkarissa (2014: 44,9 %, päähallituspuolue), itsenäisyyspuolue UKIP Isissa-Britanniassa (2015: 12,6 %), ruotsidemokraatit Ruotsissa (2015: 12,9 %), perussuomalaiset Suomessa (2015: 17,7 %, hallituspuolue), Tanskan kansanpuolue (2015: 21,2 %, hallituspuolue), Sveitsin kansanpuolue SVP (2015: 29,4 %, hallituspuolue), Laki ja oikeus PiS Puolassa (2015: 37,7 %, päähallituspuolue).
Viittaaminen ”kanssaan” on esinnäkin monitulkintaista. Mitä käsitteellä tarkoitetaan? Ketkä ovat ”kansaa”? On ”kansaan” vetoavia polittisia liikeitä, jotka eivät yhdistä tähän käsitteeseen minkäänlaisia antidemokraattisia tai eksklusiivisia vaan emansipoivia ja osallistavia tarkoituksia. Ne sanovat pikemminkin: ”Myös me olemme kansaa.” NE kokevat jääneensä osittain tai kokonaan politiikan käytäntöjen tai lakien ulkopuolelle, jotka tosin koskevat niitä itseään, mutta eivät osallista niitä riittävästi päätöksentekoon. Ne kokevat olevansa alistettuja paitsi politiikassa ja myös julkisuudessa.
Jean Bodinin ja Jean-Jacques Rousseaun filosofisessa traditiossa ”kansa” ajatellaan vapaiden ja tasa-arvoisten yhteisöksi, jolla on luovuttamaton suvereniteetti. Tästä kansan suvereniteetin ajatusmalissa läinsäädäntövalta on lähtöisin suoraan itsenäisistä kansalaisista eikä heidän edustaistaan. Pohjana on ajatus vielä toisiasiassa läsäolevasta kansasta, joka pitää käsissään omaa kohtaloaan ja määrää siitä. Tällöin tarvitaan polittiisia tahdonmuodostusprosesseja, jotka – jatkuvasti uudistuvana perusmekanisaktina – oikeastaan vasta luovat polittisen yhtesön. Tässä tasavaltaisessa traditiossa kansa ei siis välttämättä ole mikään valmiina annettu vaan jotakin, joka kehittyy keskinäisissä depateissa ja muodostuu vasta yhteiskuntasopimuksessa.
Kuitenkin myös tämä vapaista ja tasa-arvoisista koostuvan kansan malli on ollut historiallisesti fiktio. Myös demokraatinen kansa ja kansakunta, joka tahtoi nimenomaan tehdä selvää vanhojen säätyjen etuoikeuksista, pystyi lopulta muotoutumaan vain tekemällä eron toisenlaiseen nähden.
Tämä ilmenee aivan erityisesti kielessä, jolla suvereenin kansan kansan idea ja vapaiden ja tasa-arvoisten yhtesikuntasopimuksen historia kerrotaan: polittinen järjestys kuvaillaan jo varhai ruumiillisuuden käsitteillä. Kaikkien (siis kaikkien itsenäisten yksilöiden) demokraattiseksi tahdoksi ajateltu muttuu epähuomiossa kokonaisuuden (siis epämääräisen kollektivin) tahdoksi. Yksittäistäisistä äänistä ja näkökulmista koostuva moninaisuus, jonka on määrä keskenään vasta selvitellä yhteisiä kantojaan ja vakaumuksiaa ja sopia niistä, muuttuu kokonaisuuden homogeeniseksi yksiköksi. Samalla kielikuva yhteisnkunasta ruumiina tuo mukaan assosisaatioita, joilla on poliitisesti merkittäviä seuraksia: Ruumis on tiivis ja suljettu. Ruumista ympäröi iho, joka rajaa sen. Rumis on altis taudeille, joita bakteerit ja ja muut mikrobit aiheuttavat. Ruumis täytyy pitää terveenä ja suojella epidemioilta. Ennen kaikkea ruumis on kuitenkin yksi kokonaisuus.
Tämä poliittisen kielen (ja samalla poliittisen fantasian) biologisointi kuljettaa hygieniaan liittyviä kuvitelmia ja kiinnittyy niihin, ja nämä kuvtelmat siirretään ruumiin terveyden hoidosta yhteiskuntaan: kultuurien tai uskontojen moninaisuudesta tulee jotakin, jonka katsotaan vaarantavan homogeenisen kansanruumiin kansallisen terveyden. Biopoliittisen hahmotusmallin puristuksessa alkavat heti levitä myös pelot poikkeavan ”vieraan” aiheittamasta tartunnasta. Mikään toisenlaisuus ei ole enää yksinkertaisesti erilaista vaan jotakin, joka tärvelee ja tartuttaa homogeenisen kansakunnan terveen ruumiin.
Kuten politiikan tutkija Benedict Anderson on selvittänyt kuuluisassa kirjassaan Kuvitellut yhteistöt, varhaisimpia kyliä lukuunottamatta kaikki yhteisöt ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”: jokaisen modernin kansakunnan jäseniä eivät tosiasiassa yhdistä niinkään etniset tai kulttuuriset siteet (esimerkiksi kieli, alkuperä ja uskonto) kuin – paljon voimakkaammin – yhteenkuuluvuuden fantasia.
”[Yhteisöt] ovat kuviteltuja, koska pienimpienkään kansakuntien jäsenet eivät ikinä voi tuntea tai tavata useimpia kanssakansalaisistaan, tai edes kuulla heistä, vaikka kaikkien mielissä elää kuva heidän jakamastaan yhteydestä.” - Benedict Andesron
Suosittelen lämpimästi lukemaan koko kirjan.
VIHAA VASTAA – Carolin Emcke 32.2 17 ISBN 978-951-768-588-7 www.vastapaino.fi
コメント